tiistai, 15. marraskuu 2011

Joululahjojen metsästys pikkuneitiä varten

Olen jo jokin aika sitten aloittanut joululahjojen hankinnan pikku neitiä varten. Tähän mennessä olen saanut kokoon jotakin;

-   Fisher Pricen talon mallinen lelu, jonka katosta on tarkoitus pudotella läpi erimallisia palikoita
-   Fisher Pricen rengaslelu, jossa renkaat on tarkoitus koota päällekkäin suuruusjärjestyksessä
-   Pahvisivuinen pikku kirja, jossa keskitytään väreihin
-   Pahvisivuinen pikku kirja, jossa keskitytään sanoihin
-   Valkoinen ohuehko neuletakki
-   Vaaleanpunainen paksu välipuku, jonka voi laittaa pakkasilla esim. toppahaalarin alle lämmittämään
Tässä olisi nyt kaiken kaikkiaan kuusi lahjaa, mutta ajattelin vielä hankkia lisäksi jotain. Ainakin lämpöiset ja villaiset jutut olisivat tarpeen, samoin sukkaparit. Pienillä kun nuo sukat eivät kulu juuri muuten kuin pesussa, jossa se pahin rispaantuminen sitten tapahtuukin…
Meinasin myös ostaa jonkinlaisen pehmolelun. Saa nähdä, mihin tässä päätyy. Pulkka olisi kiva hankkia sekin, mutten tiedä, hankinko sitä vielä jouluksi, vai vasta tuossa tammikuun puolella. Riippuu ilmoista.
Paketin neiti saa varmaan myös vaariltaan sekä ainakin yhdeltä kummipariskunnalta.

tiistai, 15. marraskuu 2011

Vanhusten ruokapalvelut eivät aina ole hintansa väärtejä

88-vuotias, Kokkolassa asuva mummoni on yksi vanhusten ruokapalveluja käyttävistä henkilöistä. Ruokapalveluihin ja kotiinkuljetusmahdollisuuteen hän tutustui pari vuotta sitten kunnon alkaessa heikentyä. Kertakokemus palvelusta oli mieluisa, joten mummosta tuli asiakas.

Päivittäinen ateria kuljetetaan kotiin kuutena päivänä viikossa. Lauantaisin tuodaan sekä lauantain että sunnuntain ruuat, pyhäpäivien aikana käytetään samantyyppistä menettelyä.
Ruoka on tavallista arkiruokaa, kuten esimerkiksi lihakeittoa tai broileria. Välillä tarjolla on juhlavampaakin ruokaa, esimerkiksi lohta. Ruokajuomana tuodaan maitoa, tai laktoosi-intoleranteille (jollainen on mummonikin) tuoremehua. Lisukkeena on usein porkkanaraastetta tai muuta salaattia, jälkiruoaksi tarjoillaan hedelmää tai kiisseliä.
Kuulostaa hyvältä, eikö totta? Sitä se toki onkin, ainakin suurimmaksi osaksi.
Useamman kerran on ruuassa kuitenkin ollut myös huomauttamisen aihetta. On tarjoiltu esimerkiksi perunoita, joiden seassa on ollut sen verran lihanpaloja, että ne on olleet yhden käden sormilla laskettavissa.
Eilisen vuorokauden puolella, 14.11. mummo sai taas eteensä annoksen, jota katsellessaan ei parhaalla tahdollakaan voinut olla tyytyväinen. Aluksi ruoka-astiaan katsoessa näytti siltä, että ruoaksi on laitettu pelkkiä keitettyjä kierremakaroneja. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti rasian pohjalta löytyvän myös vauvan sormenpään kokoisia lihanpaloja, joiden viemä tila ei varmaan ollut edes yhtä senttiä.
Moinen ruoka ei luonnollisestikaan paljon mieltä lämmittänyt puhumattakaan siitä, että sillä olisi vatsansa täyteen saanut.
Tässä olisi nyt huomionarvoinen asia niille, jotka vanhusten ruokapalveluja suunnittelevat ja järjestävät; ihmisten ei pidä maksaa tyhjästä. Tarkoitus lienee muutenkin helpottaa vanhusten arkea, eikä vaikeuttaa sitä; nytkin sai ruuan sekaan olla laittamassa jos jonkinlaista lisuketta, jotta sillä sai nälän lähtemään.
Tietysti kuten sanottu – palvelu on myös pelannut hienosti, eli pelkästään negatiivista palautetta tässä ei anneta. Mainittuihin asioihin nyt kuitenkin kannattaisi kiinnittää huomiota, näin saataisiin ilmenevät ongelmat korjattua ja vanhusten olot palveluineen kaikkineen parempaan suuntaan.  

lauantai, 12. marraskuu 2011

Lähin omainen - kattia kanssa!

Kyläilin tänään 88-vuotiaan mummoni luona. Joskus joulun korvilla (tai mahdollisesti Joulun jälkeenkin) mummo joutuu leikkaukseen, joka tehdään Oulussa ihan jo osaamisenkin vuoksi.

Mummon asioita hoidellut henkilö, mummon oma tytär ja minun tätini, oli luonnollisesti ensimmäinen oletettu ja mummon puolesta pyydetty henkilö viemään mummo paikan päälle, mutta tätyskäpä oli kylmästi kieltäytynyt lähtemästä yhtään mihinkään. ”Mene taksilla”, oli ollut ainut kommentti, jonka mummo oli naikkosesta saanut irti.

Ymmärtäähän sen, että ihmisillä on omiakin menoja. Mutta kun tarkka aikakaan ei vielä ollut tiedossa. Lisäksi tämä tätyskä on kuitenkin eläkkeellä oleva ihminen, jolla on sentään jatkuvalla syötöllä aikaa ja jaksamista rampata Helsingissäkin asti, jonne täältä on sentään 500 kilometriä matkaa. Ei siis luulisi yhden Oulun reissun koituvan ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, sanonpa vain.

Asiaa pohdittuani lupauduin sitten itse viemään mummon Oyssiin ja vielä hakemaankin sieltä, kunhan vain tiedän, milloin nämä asiat tapahtuvat. Tosin näin sivukommenttina, tuollainen reissuhan nyt meneekin ihan huviajeluna, Juhannuksenakin kun sitä ajomatkaa tuli taakse reilut 2000 kilometriä. Yksi Oulun reissu ei ole kuin kymmenesosa siitä, ja saapahan samalla käydä sukulaistenkin tykönä.

Tätini käytöstä pohtiessani taas tulin siihen tulokseen, että hän tekee vain ne asiat, jotka häntä sattuvat miellyttämään. Ja silloin kun sattuvat. Mummohan on useamman kerran joutunut siirtämään tärkeitä lääkäriaikoja, koska kyseiselle naiselle, kutsukaamme häntä nyt vaikka Pirreksi, ei ole syystä tai toisesta sopinut. Mummona minä olisin tuumannut, että sopi tai ei, lääkärikäynnille mennään – joko sinä lähdet mukaan, tai sitten lähtee joku muu. Pitäisihän sitä nyt kuitenkin lähtökohtaisesti aloittaa siitä, mikä mummon terveydelle sopii – eikä siitä, sattuuko nyt itseä huvittamaan.

Herääpä sitten näitä ajatellessa sellainenkin kysymys, että miksi kummassa se luotettu, lähin omainen, häipyy juuri hädän hetkellä? Ja miksi alkaa hoitaa asioita, ellei sitten ole valmis hoitamaan niitä loppuun asti?

perjantai, 11. marraskuu 2011

Koira pyörätien reunalla

 

Kävinpä tuossa jokailtaisella lenkillä koirani kanssa. Kiitos toisen koiran, säikähdin lenkin aikana melkoisesti. Vaikka tietysti jos tarkemmin ajatellaan, pitäisi minun ilman muuta kiittää kyseisen koiran omistajaa; hänhän se tämän extreme-elämyksen minulle järjestikin.

Kaikki alkoi siitä, että lähdin tavanomaiselle iltalenkille 4-vuotiaan, sekarotuisen uroskoirani kanssa. Lenkkimme kulki vanhaa tuttua reittiä, jonka varrella on niin taloja, puistoja kuin penkereitä ja joutomaatakin. Pyörätietä reunustaa nurmikolla päällystetty ohuehko reunus, jonka toisella puolella kulkee pyörätien suuntainen autotie.
Tullessamme taas talovaltaiselle alueelle usutin koirani automaattisesti kuvailemani reunuksen puolelle kävelemään, haistelemaan ja tekemään tarpeitaan (no, eipä ne ihmisten aidat tai portinpielet ainakaan siihen tarkoitukseen ole kovin sopivia). Hetken aikaa käveltyämme hyppäsin lähes puoli metriä ilmaan, kun jostain varjoista syöksyi koira, joka murisi ja haukkui varsin äänekkäästi.
Pienen hetken ehdin pelätä, että koira on irti, ja kiskaisin vaistomaisesti oman koirani pois tuon toisen ulottuvilta. Toisen koiran syöksyminen päättyi kuitenkin kuin seinään, ja tajusin, että koira oli kuin olikin kytketty kiinni johonkin penkereellä kasvavaan puuhun. Omistajaa ei tietenkään näkynyt mailla eikä halmeillakaan. Jos olisi, niin olisin kyllä aukaissut suuni mm. siitä, että
a)    tuskin koirallakaan on mukavaa olla kiinnitettynä mihin sattuu
b)    miksi ottaa koiraa mukaan mennessään kylään (?) ja jättää se sitten ulos
c)    miksi jättää koira ihan mihin sattuu, tässä tapauksessa paikkaan, jossa se pääsi syöksähtelemään pyörätielle – ihan jo pyöräilijöitä ja mopoilijoitakin ajatellen
Ei koira toki miltään raivopäältä vaikuttanut, vaan paneutui takaisin makuulle, kun olimme päässeet jonkin matkan päähän. Kyllähän tuollaisissa tilanteissa kuitenkin säikähtää, eikä tuntemattomiin koiriin mielestäni pitäisikään luottaa liikaa. Takeita kun ei ole. Vaikka omani voinkin taata, ja tiedän, ettei se missään olosuhteissa ole vihainen tai aggressiivinen, en voi sanoa samaa tuntemattomasta koirasta, oli se sitten kuinka kiltin ja rauhallisen oloinen tahansa.
Tarkoitukseni ei nyt kuitenkaan ollut valittaa koiran haukunnasta tai murinasta, sillä koirahan reagoi täysin normaalisti. Se, mikä nyppii, on juurikin omistajan toiminta. Itselleni ei ainakaan tulisi mieleenkään jättää Tikkujalkaa ”parkkiin” mihin sattuu, ja häipyä sitten itse kylään. Ennemmin jättäisin sen vaikka kotiin, jossa siitä ei olisi häiriötä kenellekään – ja jossa sen tuollaisessa tilanteessa olisi itselläänkin huomattavasti mukavampi olla.
Tässäkin on taas kyse ihan perusasioita – luulisi, että tämän voisi järjellä ajatellen ymmärtää ilman, että sitä tarvitsisi erikseen kenenkään rautalangasta ryhtyä vääntämään. Taidanpa kuitenkin olla väärässä, ainakin kovasti nousee esille näitä tapauksia, joissa ihmiset eivät käytä sitä niin kutsuttua maalais/kaupunkilaisjärkeään.

perjantai, 11. marraskuu 2011

Vauva hoitoon, itse baanalle

Nyt on kyllä todettava, etten millään kykene ymmärtämään sellaisia äitejä, jotka jo muutaman päivän jälkeen synnytyksestä änkeävät kuppiloihin kännäämään ja siinä samalla aloittavat sen joka viikonloppuisen hoitorumban, eli vauva hoitoon päiväksi pariksi, itse baanalle.

Huomatkaa, etten kirjoita arvostellakseni kenenkään äitiyttä. Vaikka puhummekin huonoista päätöksistä, emme puhu huonosta äitiydestä. Yksi – tai kaksikaan – huonoa päätöstä ei vielä tee kenestäkään huonoa äitiä. Sen sijaan jatkuva sellainen toiminta, josta lapselle on vahinkoa, ja joka vielä tieten tahtoen kuitenkaan vaikutuksista tippaakaan välittämättä toteutetaan, tekee. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, mutta uskallanpa väittää, että totuuden siemen piilee tässäkin.
Usein pientä, jopa lähes vastasyntynyttä, vauvaa viikonloppuhoitoon jättävien äitien suusta kuulee seuraavanlaisia kommentteja: Pitäähän sitä olla omaakin aikaa, Kyllä mä ainakin haluan päästä välillä tuulettumaan, Tuskinpa se siitä mitään traumoja saa, Kyllä mun kaveripiirissä ovat jättäneet vauvansa hoitoon, eikä siitä ole kuulemma mitään haittaakaan ollut, Ei mun elämä ainakaan ole loppunut siihen, että olen lapsia saanut – te kritisoijat olette varmaan juuri sellaisia äitejä, joille näin on käynyt. Olette unohtaneet itsenne ja istutte nyt tuulipuku päällä hiekkalaatikolla. Kavereita tai omaa elämää ei muisteta ollenkaan, ummehdutaan vain kotona ja Ne, jotka eivät näin toimi, eivät varmaan omaa elämää perheen ja lasten ulkopuolella.
Just. Minun korviini nuo kuulostavat varsin typeriltä verukkeilta, enkä itse veisi isompaakaan lasta hoitoon asiaa noilla lauseilla perustellen.
Oma aika – no, eihän sitä varmaankaan kukaan kiellä, etteikö meistä jokainen sellaista välillä kaipaisi ja tarvitsisi. Varsinkin tuoreet vanhemmat ovat tämän asian kanssa täysin uudessa tilanteessa; aiemmin elämää elettiin suunnilleen sitä tahtia ja siten miten lystättiin, mutta nyt remmiin on tullut pieni ihminen, joka määrittelee rytmien lisäksi myös sen, kuinka paljon sitä omaa aikaa on, vai onko sitä noin aluksi ollenkaan. Voi sanoa, että vapaus rajoittuu. Vauva kaipaa jatkuvasti vanhempiaan – etenkin äitiään – ja on täysin heistä riippuvainen.
Uusi tilanne ja uudet rajoitteet hämmentävät ja voivat tuntua jopa ahdistavilta, mutta sekin on täysin normaalia. Hämmennys alkaa väistyä, samoin ahdistus. Ihminen on sopeutumiskykyinen, mutta siihen täytyy olla omaa halua. Halua kasvaa ja aikuistua ”ihan oikeasti tälläkin tavalla”, halua olla vanhempi ja lapsen turva, halua kehittyä näissä asioissa.
Vauva ei ole ikuisesti pieni, eikä vanhempi tule olemaan ikuisesti sidottuna kotiin. Vauvan ollessa pieni kannattaa kuitenkin keskittyä ihan vain siihen vauvaan ja perhe-elämään, oman ajan vuoro tulee sitten myöhemmin – ihan varmasti. Sille on aikansa ja paikkansa, ihan kuten kaikille muillekin asioille.
Vauvan syntymän jälkeen ei myöskään tarvitse unohtaa itseään, mutta eikö tämä voi tapahtua muuten, kuin vauvan perusturvallisuuden kustannuksella? Juu, vauvaa hoitava kolmas (tai joissain tapauksissa toinen) osapuoli voi olla vaikka kuinka kokenut neljäntoista lapsen pullantuoksuinen nainen, joka on aina ollut turvallinen äitihahmo puolen kylän lapsille, ja varmasti osaa asiansa ja tietää miten missäkin tilanteessa on toimittava. Hän on saattanut tavata vauvaa useamman kerran, ja vauva on saattanut vaikuttaa tyytyväiseltä hänen sylissään.
Kuitenkin on fakta, että ensimmäinen puolen vuoden aikana vauva kykenee luomaan suhteen kahteen ihmiseen. Mikäli perheeseen kuuluu äidin lisäksi myös isä, ovat nämä ne kaksi henkilöä, joihin vauva sen ensimmäisen puolen vuoden aikana luo suhteen. Pienempi – vaikkapa se mainittu muutaman viikon ikäinen – ei taas sitä vastoin ole ehtinyt tässä kovin pitkälle, ja äiti on tässä vaiheessa 99,9 prosenttisesti se henkilö, josta vauva turvansa saa.
Pieni vauva myös peilaa itseään ja maailmaakin nimenomaan äidin avulla. Hän ei vielä pitkään aikaan ymmärrä, etteivät hän ja äiti olekaan yhtä. Ja kun äiti sitten puuttuu, aiheutuu vauvalle valtava hämmennys, stressi (kyllä vain!) ja mielipaha.
On toki selvää, ettei äitikään voi olla vauvan kanssa joka ikisenä minuuttina vuorokaudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi jotenkin hyvä juttu jättää vauvaa hoitoon oikein kenellekään.
Moni myös vetoaa siihen, ettei vauva oletettavasti saa yhdellä hoitokerralla traumoja. Voin sanoa jakavani tämän oletuksen, joskin traumat tulevat yleensä ilmi vasta paljon myöhemmässä vaiheessa. Joka tapauksessa puhuminen traumoista tai paremminkin siitä, ”ettei niitä nyt varmaan tuossa ajassa tule”, on täyttä ajanhukkaa. Mielestäni oleellisinta on se, mitä tuollainen toiminta vauvalle aiheuttaa ja mitä haittaa siitä hänelle on. Mitä on huomion kiinnittäminen asioihin, joita vauvalle ei aiheudu, jos samalla jätetään syrjään sellaiset asiat, joita hänelle aiheutuu?
Vaikka vauva ei ikuisia arpia pienenä yökylässä olostaan saisikaan, ei hänellä välttämättä ole hyvä olla, kun vanhemmat eivät ole läsnä. Puhuin aiemmin hämmennyksestä, stressistä ja mielipahasta, ja ne tulevat olennaisesti esiin myös tässä kohtaa. Eihän se pieni vauva ymmärrä, että nyt on tarvittu omaa aikaa ja lähdetty käymään kuppilassa… Isompi lapsi voi tämän sitten jo käsittääkin – joskin tulisi miettiä, miltä lapsesta siinä vaiheessa tuntuu, kun hän tajuaa menevänsä yökylään siksi, jotta isukki ja äiti pääsevät ryypiskelemään. Yökylässä voi olla kivaa, mutta samalla on sitten ikävä vanhempia tai jopa huoli heistä. Ehkä on muutenkin paha mieli.
 Mitä nyt tulee siihen, että me kritisoijat olisimme unohtaneet kokonaan kaiken perheen ulkopuolisen elämän – mitä hittoa? Haluaisin tietää, ovatko tuollaisia kommentteja viljelevät ihmiset ihan oikeasti tosissaan? Tarkoittaa lapseen keskittyminen ja oman ajan siirtäminen heidän mielestään todellakin sitä, että sitä a) unohtaa itsensä b) unohtaa elämänsä c) ei tiedä mistään muusta kuin perheestään ja lapsistaan yhtikäs mitään?
Jos näin on, niin aika uskomatonta. Itsestäni voin kertoa sen verran, etten ole koskaan ollut erityisen viehättynyt kännäämisestä. Kuppiloissa olen käynyt tähän asti (korkeintaan) kerran vuodessa, esikoisen synnyttyä en sitten sitäkään – ei tosin ole tehnyt mielikään. Elämäni on toki lapsen syntymän myötä rauhoittunut entisestään, ja omat menot ja jutut ovat jääneet vähemmälle. Tämä on kuitenkin mielestäni täysin normaalia ja asiaan kuuluvaa – ainakin minulle on ollut hyvin luonnollista keskittyä ensisijaisesti hoitamaan lastani ja viettämään aikaani juuri hänen kanssaan.
Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, että olisin istahtanut tuulipuku päällä hiekkalaatikon reunalle ja kadottanut tyystin otteen muusta maailmasta. Pidän itsestäni huolta samaan tapaan kuin ennenkin, eikä ote muuhun maailmaankaan ole mihinkään kadonnut. Lapseen keskittymisen lomassa seuraan entiseen malliin maailmanmenoa ja muita ajankohtaisia asioita. Kavereihini pidän yhteyttä, tosin jonkin verran aiempaa vähemmän. Tämä ei kuitenkaan ole yksipuolista, sillä ystäväpiirissänikin on useita samoihin aikoihin lapsensa saaneita; ymmärrystä siis on. Televisio-ohjelmat olen jättänyt vähän vähemmälle, mutta onhan sitä järkevämpiäkin harrastuksia.
Minulla on myös ”omaa aikaa”. Usein tätä on silloin, kun lapsi nukkuu, mutta joskus myös niin, ettei lapsi ole kanssani samassa tilassa. Tällaisia hetkiä on esimerkiksi silloin, kun menen lääkäriin tai kampaajalle. Näihin paikkoihin häntä olisi yksinkertaisesti hankala ottaa mukaan, enkä näe mitään järkeä siinä, että ottaisin hänet parkumaan kampaamoon vaikkapa siksi tunniksi, kun tasaukset ja värjäykset suoritetaan. Eikä se kemikaalien käryssä olo välttämättä ole muutenkaan sitä, mitä pienelle lapselleni haluan…
 Pointtina tässä on se, että omaa aikaa ja tuulettumista voi harrastaa muutenkin kuin kännäämällä tai muuten vain siten, että siitä koituu pienelle turhaa stressiä ja pahaa mieltä. Voi käydä kahvilla, shoppailemassa, lenkillä, elokuvissa, syömässä, tai vaikka kuntosalilla. Nämä kaikki ovat sellaisia parin-kolmen tunnin juttuja, jotka vielä ovat sopivia aikoja lapsen hoidolle – kunhan hoitoon tyrkkääminen ei ole jatkuvaa. Onhan nimittäin niin, että kun lapsia tekee, on heistä otettava myös vastuu – silloinkin, kun ei jaksaisi tai huvittaisi tai huvittaisi ottaa omaa aikaa. Lapsia ei pidä tehdä, mikäli heistä ei ole valmis huolehtimaan, tämä on kylmä tosiasia.
Ja vaikka sitä kuinka yrittää ymmärtää, että ihmiset ovat niin tuulettumisenhaluisia ja vapaudenkaipuisia, en kuitenkaan millään voi käsittää, miksi joku haluaa jättää vauvansa pariksi päiväksi hoitoon, jotta itse pääsee johonkin. Asiaan ei vaikuta se, lähteekö äiti pariksi päiväksi harrastamaan kulttuuria museokierrosten ja konserttien muodossa, vai lähteekö hän kännäämään.
Itselleni oma lapsi on kaikista tärkein. Hänen hyväkseen sitä tekee parhaansa, jotta kaikki olisi hyvin. Niinhän sitä vanhemmat yleensä yrittävät. Harmi, että kaikilla ei vain tuo ajatuspuoli pelaa…
 Tiivistettynä tarkoitus oli kai nyt vain sanoa, että lasta ja hänen tunteitaan ja tarpeitaan, olipa hän kuinka pieni tai suuri hyvänsä, pitäisi aina ajatella ensisijaisesti. Omia tarpeitaan ei tarvitse unohtaa, kunhan muistaa samalla, ettei niitä pidä myöskään täyttää lapsen kustannuksella.