Nyt on kyllä todettava, etten millään kykene ymmärtämään sellaisia äitejä, jotka jo muutaman päivän jälkeen synnytyksestä änkeävät kuppiloihin kännäämään ja siinä samalla aloittavat sen joka viikonloppuisen hoitorumban, eli vauva hoitoon päiväksi pariksi, itse baanalle.

Huomatkaa, etten kirjoita arvostellakseni kenenkään äitiyttä. Vaikka puhummekin huonoista päätöksistä, emme puhu huonosta äitiydestä. Yksi – tai kaksikaan – huonoa päätöstä ei vielä tee kenestäkään huonoa äitiä. Sen sijaan jatkuva sellainen toiminta, josta lapselle on vahinkoa, ja joka vielä tieten tahtoen kuitenkaan vaikutuksista tippaakaan välittämättä toteutetaan, tekee. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, mutta uskallanpa väittää, että totuuden siemen piilee tässäkin.
Usein pientä, jopa lähes vastasyntynyttä, vauvaa viikonloppuhoitoon jättävien äitien suusta kuulee seuraavanlaisia kommentteja: ”Pitäähän sitä olla omaakin aikaa”, ”Kyllä mä ainakin haluan päästä välillä tuulettumaan”, ”Tuskinpa se siitä mitään traumoja saa”, ”Kyllä mun kaveripiirissä ovat jättäneet vauvansa hoitoon, eikä siitä ole kuulemma mitään haittaakaan ollut”, ”Ei mun elämä ainakaan ole loppunut siihen, että olen lapsia saanut – te kritisoijat olette varmaan juuri sellaisia äitejä, joille näin on käynyt. Olette unohtaneet itsenne ja istutte nyt tuulipuku päällä hiekkalaatikolla. Kavereita tai omaa elämää ei muisteta ollenkaan, ummehdutaan vain kotona” ja ”Ne, jotka eivät näin toimi, eivät varmaan omaa elämää perheen ja lasten ulkopuolella”.
Just. Minun korviini nuo kuulostavat varsin typeriltä verukkeilta, enkä itse veisi isompaakaan lasta hoitoon asiaa noilla lauseilla perustellen.
Oma aika – no, eihän sitä varmaankaan kukaan kiellä, etteikö meistä jokainen sellaista välillä kaipaisi ja tarvitsisi. Varsinkin tuoreet vanhemmat ovat tämän asian kanssa täysin uudessa tilanteessa; aiemmin elämää elettiin suunnilleen sitä tahtia ja siten miten lystättiin, mutta nyt remmiin on tullut pieni ihminen, joka määrittelee rytmien lisäksi myös sen, kuinka paljon sitä omaa aikaa on, vai onko sitä noin aluksi ollenkaan. Voi sanoa, että vapaus rajoittuu. Vauva kaipaa jatkuvasti vanhempiaan – etenkin äitiään – ja on täysin heistä riippuvainen.
Uusi tilanne ja uudet rajoitteet hämmentävät ja voivat tuntua jopa ahdistavilta, mutta sekin on täysin normaalia. Hämmennys alkaa väistyä, samoin ahdistus. Ihminen on sopeutumiskykyinen, mutta siihen täytyy olla omaa halua. Halua kasvaa ja aikuistua ”ihan oikeasti tälläkin tavalla”, halua olla vanhempi ja lapsen turva, halua kehittyä näissä asioissa.
Vauva ei ole ikuisesti pieni, eikä vanhempi tule olemaan ikuisesti sidottuna kotiin. Vauvan ollessa pieni kannattaa kuitenkin keskittyä ihan vain siihen vauvaan ja perhe-elämään, oman ajan vuoro tulee sitten myöhemmin – ihan varmasti. Sille on aikansa ja paikkansa, ihan kuten kaikille muillekin asioille.
Vauvan syntymän jälkeen ei myöskään tarvitse unohtaa itseään, mutta eikö tämä voi tapahtua muuten, kuin vauvan perusturvallisuuden kustannuksella? Juu, vauvaa hoitava kolmas (tai joissain tapauksissa toinen) osapuoli voi olla vaikka kuinka kokenut neljäntoista lapsen pullantuoksuinen nainen, joka on aina ollut turvallinen äitihahmo puolen kylän lapsille, ja varmasti osaa asiansa ja tietää miten missäkin tilanteessa on toimittava. Hän on saattanut tavata vauvaa useamman kerran, ja vauva on saattanut vaikuttaa tyytyväiseltä hänen sylissään.
Kuitenkin on fakta, että ensimmäinen puolen vuoden aikana vauva kykenee luomaan suhteen kahteen ihmiseen. Mikäli perheeseen kuuluu äidin lisäksi myös isä, ovat nämä ne kaksi henkilöä, joihin vauva sen ensimmäisen puolen vuoden aikana luo suhteen. Pienempi – vaikkapa se mainittu muutaman viikon ikäinen – ei taas sitä vastoin ole ehtinyt tässä kovin pitkälle, ja äiti on tässä vaiheessa 99,9 prosenttisesti se henkilö, josta vauva turvansa saa.
Pieni vauva myös peilaa itseään ja maailmaakin nimenomaan äidin avulla. Hän ei vielä pitkään aikaan ymmärrä, etteivät hän ja äiti olekaan yhtä. Ja kun äiti sitten puuttuu, aiheutuu vauvalle valtava hämmennys, stressi (kyllä vain!) ja mielipaha.
On toki selvää, ettei äitikään voi olla vauvan kanssa joka ikisenä minuuttina vuorokaudesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisi jotenkin hyvä juttu jättää vauvaa hoitoon oikein kenellekään.
Moni myös vetoaa siihen, ettei vauva oletettavasti saa yhdellä hoitokerralla traumoja. Voin sanoa jakavani tämän oletuksen, joskin traumat tulevat yleensä ilmi vasta paljon myöhemmässä vaiheessa. Joka tapauksessa puhuminen traumoista tai paremminkin siitä, ”ettei niitä nyt varmaan tuossa ajassa tule”, on täyttä ajanhukkaa. Mielestäni oleellisinta on se, mitä tuollainen toiminta vauvalle aiheuttaa ja mitä haittaa siitä hänelle on. Mitä on huomion kiinnittäminen asioihin, joita vauvalle ei aiheudu, jos samalla jätetään syrjään sellaiset asiat, joita hänelle aiheutuu?
Vaikka vauva ei ikuisia arpia pienenä yökylässä olostaan saisikaan, ei hänellä välttämättä ole hyvä olla, kun vanhemmat eivät ole läsnä. Puhuin aiemmin hämmennyksestä, stressistä ja mielipahasta, ja ne tulevat olennaisesti esiin myös tässä kohtaa. Eihän se pieni vauva ymmärrä, että nyt on tarvittu omaa aikaa ja lähdetty käymään kuppilassa… Isompi lapsi voi tämän sitten jo käsittääkin – joskin tulisi miettiä, miltä lapsesta siinä vaiheessa tuntuu, kun hän tajuaa menevänsä yökylään siksi, jotta isukki ja äiti pääsevät ryypiskelemään. Yökylässä voi olla kivaa, mutta samalla on sitten ikävä vanhempia tai jopa huoli heistä. Ehkä on muutenkin paha mieli.
 Mitä nyt tulee siihen, että me kritisoijat olisimme unohtaneet kokonaan kaiken perheen ulkopuolisen elämän – mitä hittoa? Haluaisin tietää, ovatko tuollaisia kommentteja viljelevät ihmiset ihan oikeasti tosissaan? Tarkoittaa lapseen keskittyminen ja oman ajan siirtäminen heidän mielestään todellakin sitä, että sitä a) unohtaa itsensä b) unohtaa elämänsä c) ei tiedä mistään muusta kuin perheestään ja lapsistaan yhtikäs mitään?
Jos näin on, niin aika uskomatonta. Itsestäni voin kertoa sen verran, etten ole koskaan ollut erityisen viehättynyt kännäämisestä. Kuppiloissa olen käynyt tähän asti (korkeintaan) kerran vuodessa, esikoisen synnyttyä en sitten sitäkään – ei tosin ole tehnyt mielikään. Elämäni on toki lapsen syntymän myötä rauhoittunut entisestään, ja omat menot ja jutut ovat jääneet vähemmälle. Tämä on kuitenkin mielestäni täysin normaalia ja asiaan kuuluvaa – ainakin minulle on ollut hyvin luonnollista keskittyä ensisijaisesti hoitamaan lastani ja viettämään aikaani juuri hänen kanssaan.
Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, että olisin istahtanut tuulipuku päällä hiekkalaatikon reunalle ja kadottanut tyystin otteen muusta maailmasta. Pidän itsestäni huolta samaan tapaan kuin ennenkin, eikä ote muuhun maailmaankaan ole mihinkään kadonnut. Lapseen keskittymisen lomassa seuraan entiseen malliin maailmanmenoa ja muita ajankohtaisia asioita. Kavereihini pidän yhteyttä, tosin jonkin verran aiempaa vähemmän. Tämä ei kuitenkaan ole yksipuolista, sillä ystäväpiirissänikin on useita samoihin aikoihin lapsensa saaneita; ymmärrystä siis on. Televisio-ohjelmat olen jättänyt vähän vähemmälle, mutta onhan sitä järkevämpiäkin harrastuksia.
Minulla on myös ”omaa aikaa”. Usein tätä on silloin, kun lapsi nukkuu, mutta joskus myös niin, ettei lapsi ole kanssani samassa tilassa. Tällaisia hetkiä on esimerkiksi silloin, kun menen lääkäriin tai kampaajalle. Näihin paikkoihin häntä olisi yksinkertaisesti hankala ottaa mukaan, enkä näe mitään järkeä siinä, että ottaisin hänet parkumaan kampaamoon vaikkapa siksi tunniksi, kun tasaukset ja värjäykset suoritetaan. Eikä se kemikaalien käryssä olo välttämättä ole muutenkaan sitä, mitä pienelle lapselleni haluan…
 Pointtina tässä on se, että omaa aikaa ja tuulettumista voi harrastaa muutenkin kuin kännäämällä tai muuten vain siten, että siitä koituu pienelle turhaa stressiä ja pahaa mieltä. Voi käydä kahvilla, shoppailemassa, lenkillä, elokuvissa, syömässä, tai vaikka kuntosalilla. Nämä kaikki ovat sellaisia parin-kolmen tunnin juttuja, jotka vielä ovat sopivia aikoja lapsen hoidolle – kunhan hoitoon tyrkkääminen ei ole jatkuvaa. Onhan nimittäin niin, että kun lapsia tekee, on heistä otettava myös vastuu – silloinkin, kun ei jaksaisi tai huvittaisi tai huvittaisi ottaa omaa aikaa. Lapsia ei pidä tehdä, mikäli heistä ei ole valmis huolehtimaan, tämä on kylmä tosiasia.
Ja vaikka sitä kuinka yrittää ymmärtää, että ihmiset ovat niin tuulettumisenhaluisia ja vapaudenkaipuisia, en kuitenkaan millään voi käsittää, miksi joku haluaa jättää vauvansa pariksi päiväksi hoitoon, jotta itse pääsee johonkin. Asiaan ei vaikuta se, lähteekö äiti pariksi päiväksi harrastamaan kulttuuria museokierrosten ja konserttien muodossa, vai lähteekö hän kännäämään.
Itselleni oma lapsi on kaikista tärkein. Hänen hyväkseen sitä tekee parhaansa, jotta kaikki olisi hyvin. Niinhän sitä vanhemmat yleensä yrittävät. Harmi, että kaikilla ei vain tuo ajatuspuoli pelaa…
 Tiivistettynä tarkoitus oli kai nyt vain sanoa, että lasta ja hänen tunteitaan ja tarpeitaan, olipa hän kuinka pieni tai suuri hyvänsä, pitäisi aina ajatella ensisijaisesti. Omia tarpeitaan ei tarvitse unohtaa, kunhan muistaa samalla, ettei niitä pidä myöskään täyttää lapsen kustannuksella.